Kalevala

Kalevalan päivän teemalla - Kurkistus suomalaisten perinnehoitojen historiaan.

Kansalliseepoksen on koonnut ja kirjoittanut Elias Lönnrot (1802–1884), joka oli koulutukseltaan lääkäri.

Kalevala on siinä suhteessa poikkeuksellinen kansalliseepos, että sen kuvauksen kohteena eivät ole pelkästään sotaiset sankariteot, vaan suureksi osaksi Kalevan kansan pyrkimykset kohden parempaa tulevaisuutta omassa elämänpiirissään.

Lönnrot teki viisi runonkeruumatkaa vuosina 1828–1834. Kalevalan ensimmäisen laitoksen ilmestymisen jälkeen vuonna 1835 hän teki vielä viisi matkaa lisää. Keruumatkat suuntautuivat etupäässä Savoon, Karjalaan ja Lappiin.

Vienassa hän kävi Uhtualla ja Vuokkiniemessä, mutta matkat ulottuivat myös kauas Kuolaan, Arkangeliin sekä Aunuksen Karjalaan. Yhdestoista ja viimeinen runonkeruumatka suuntautui Viroon vuosina 1844–1845.

Kalevalan juhlinta helmikuun 28. päivänä johtuu siitä, että Elias Lönnrot päiväsi Vanhan Kalevalan esipuheen 28. helmikuuta 1835.

Mitä Kalevalasta löytyy terveyteen liittyen? Sukelletaan aiheeseen.

Kun pohdittiin tautien olemusta, oli selvästi kaksi käsitystä: ihmisessä oli jotakin liikaa tai hänestä puuttui jotakin.

Jos hänessä oli jotakin liikaa, uskottiin sen olevan tauti sinänsä oireineen. Tauteja pidettiinkin yleisesti olioina, jotka eri syistä pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisikuntaan kohtalokkaine seurauksineen, ellei parannusta ollut löydettävissä.

Toisaalta Panentataudeilla eli poikenluomilla tai rikkeillä, jotka joku pahansuopa ihminen tai pahanilkinen haltia oli ihmiseen taikakeinojensa avulla pannut tai lähettänyt.

”En nyt tuota tunnekana

Enkä arvoa alusta,

Mist' olet, Hiisi, hingannunna,

Kusta, turma, tänne tullut

Puremahan, jäytämähän,

Syömähän, kaluamahan;

Oletko tauti luojan luoma,

Surma säätämä Jumalan,

Vain olet teko tekemä,

Toisen tuoma, toisen luoma,

Pantu tänne palkan eestä,

Rakettu rahan nenästä?"

(Runo 17)

Jotta tällaisia tauteja olisi voinut ihmiseen panna, piti niitä tietenkin olla olemassa. Eri kansoilla on ollut, kulttuurin ja perinteiden eroavaisuuksista huolimatta, hyvinkin samantapaisia käsityksiä tautien alkuperästä.

Kalevalassa tautien synty liittyy Loviattaren, Tuonen mustan tytön taruun. Eepoksen 45. runossa Louhi Pohjolan emäntä pyysi Ukko ylijumalaa aiheuttamaan vammoilla ja taudeilla tuhon kalevaiselle kansalle.

Jotta taudista päästiin eroon tuli tauti ajaa tauti tiehensä sairaasta, jonnekin kauas, josta se ei takaisin löydä.

"Niin tuonne sinut manoan

Pohjan pitkähän perähän,

Lapin maahan laukeahan,

Ahoille vesattomille,

Maille kyntämättömille,

Kuss' ei kuuta, aurinkoa

Eikä päiveä iässä."

(Runo 17)

Synty eli jonkin asian myyttinen alkuperä on ollut oleellinen osa muinaista maailmankuvaa. Uskottiin, että asioita voitiin hallita tuntemalla niiden synty ja loitsimalla vaikkapa sairauden, vihollisen, raudan, veren tai pedon alkuperästä ja kehityksestä saatiin siihen vaikutettua. Esimerkiksi käärmeiden syntysanoja käytettiin niiden karkottamiseen ja puremiin.

Tämä Kalevalassa koitui Lemminkäisen kohtaloksi, vesikyy puri ja Tuonen virtaan joutui onnettomalla riiausreissullaan.

"Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni:

mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?"

Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä:

"Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta

vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä,

en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia.

(Runo 15)

Kuten monessa paikassa, on äidistä apua. Lemminkäisen äiti oli pyytänyt apua mehiläiseltä, mettä. Jolla Lemminkäinen, jonka riiaus reissu oli varsin onnettomasti päättynyt, saatiin virvoiteltua henkiin uudestaan. Kunhan äiti oli hänet ensin kokoon kursinut.

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti

mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.

Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä

kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä.

(Runo 15)

Verenpysäytys loitsut ovat osa vanhaa kulttuuriperimää, jonka havaitsi myös Lönnrot. Kalevalasta löytyy sellainen, kohdasta, jossa Väinämöisen sai polveensa vertavuotavan haavan.

”Piäty, veri, vuotamasta,

Hurme huppelehtamasta,

Päälleni päräjämästä,

Riuskumasta rinnoilleni,

Veri, seiso kuni seinä,

Asu, hurme, kuni aita,

Kuin miekka meressä seiso,

Saraheinä sammalessa,

Paasi pellon pientaressa,

Kivi koskessa kovassa!”

(Kalevala Runo 9)

Kalevalassa mainitaan myös saunominen terveyttä tekemään:

Saattoi saunan lämpimäksi, kivet löylyn lyötäväksi

puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla

Vei on vettä verhossansa, kantoi vastat varjossansa,

hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli.

Löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti

läpi kuumien kivien, palavojen paaterojen.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Tule nyt löylyhyn, Jumala, iso ilman, lämpimähän

tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan!

Kansanrunouden loitsuaines, jonka Lönnrot on ottanut Kalevalaan, sisältää siis runsaasti lääkintätietoutta.

Siten Kalevala antaa lukijalleen kuvan suomensukuisten kansojen muinaisista elämänkatsomuksista tautien olemukseen, ilmaantumiseen ja hoitoon liittyen.

Tämän aihepiirin laajuus on aivan ilmeisesti seurausta siitä, että Kalevalan kirjoittaja Elias Lönnrot oli sekä kansanrunouden että lääketieteen asiantuntija.

Kuka Elias Lönnrot oli?

– tutkimusmatkailija,

– kielen uudistaja ja huoltaja,

– sanakirjantekijä,

– kansanvalistaja,

– suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja,

– virsirunoilija,

– yhdistysmies,

– lehtimies,

– kustantaja,

– lääkäri,

– tiedemies ja

– suomen kielen ja kirjallisuuden professori.

Lähteet:

Arno Fredrik Voldemar Forsius on lahtelainen lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on myös tunnettu lääketieteen historioitsija.

Arno Forsius: Kalevalan lääkintätietous
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kalevala.html

Kalevalaseura: https://kalevalaseura.fi/
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/21/etta-pahat-paraneisi-loitsujen-jaljilla

Koonnut: Satu Jämsä